PENTUJA JA KASVATUSTA, LUONTEITA JA LUONNE-EROJA...

Nostan taas keskustelua kiinnostuksesta rotua kohtaan, kun Osku teki ainakin Ruotsissa niin upeaa työtä tämän ihastuttavan rodun, sen erityispiirteen eli alati ystävällisen luonteen puolesta! Mikä muu voisi enemmän tuoda esille kuin esimerkki "livetilanteessa". Oskua ei "sataman valot häikäise"!! Lehmänhermot, kuten äidillään ja edesmenneillä sukulaisillaan sukupolvien takaa...

Tästä aasinsiltana luonteisiin ja sukutuntemuksiin/-een. Koska rotumme tilanne on mikä on, niin uusien variaatioiden löytäminen on työn ja tuskan takana ja sitten kun/jos löytää sopivaksi katsomansa kumppanin omalle yksilölleen, "hyppää tuntemattomaan suohon" mitä tulee mm. luonteisiin. Mikä kenellekin sitten ON ns. hyväluonteinen? Rodunomainen? Kyseenalaistan asiaa vedoten siihen, että meillä on niin erilaiset käsitykset - vai onko?? Siis luonteista. Ulkonäkö on se mitä se on, ja näyttelyvoitot ovat sitten taas haettuja, ei synnynnäisiä. Kaikki näyttelykoirat eivät ole jalostuskoiria ja kaikki jalostuskoirat eivät ole näyttelykoiria! MUTTA, minkä ihmeen takia useamman yhdistyksen säännöt vaativat tietyn määrän "saavutuksia", jotta yhdistelmä on ns kelvollinen? Jopa urosten omistajat vaativat, että narttu pitäisi olla näyttelyssä arvosteltu... Eikö ole muuta keinoa määritellä "sopivuutta jalostukseen" kuin näyttelytulokset/-s?? Itse väitän, että tuntemalla koiran sukutaulusta suurimman osan koirista edes jollain tavalla, antaa suuntaviittaa siitä mihin tulos kenties johtaa JA sen jalostukseen käytettävän nartun LUONNE antaa tapakäytöksellään suuntimaa siitä, millaisia pentujen luonteet suurimmaksi osaksi muodostuvat, jos tilanne uudessa kodissa olisi optimaalinen tämän suhteen.
Puhutaan siitä, että "pitää hakea uutta verta vaikka Siperiasta" (karrikoitu esimerkki) ja "kotikoiratkin olisi saatava jalostukseen pariin" - mutta miten ihmeessä käytännössä tämä onnistuu ilman asennemuutoksia?

Olen erittäin otettu siitä, että esim. Osku tuo tätä positiivista PR:ää rodullemme, eikö meistä moni todellakin toivoisi tällaisia "lehmänhermoja" myös omille koirilleen/kasvateilleen!

Yli 20-vuoden kokemuksella olen nähnyt ja kuullut ( ) monenlaista, pääsääntöisesti rodun luonne on pysynyt mukavana, mutta muutama poikkeus sitten jää mieleen ja tekee varovaiseksi.
Nyt kun pennut eivät mene ns. kaupaksi kovin hyvin, tämä asia eli luonne pitäisi olla entistä enemmän "maali" eikä sivuseikka. Monet vanhemmista yhdistelmistä jo kuolleiden koirien omistajat haluavat tämän rodun pennun JUURI SIKSI kun se edellinenkin oli niin ihana ja ainutlaatuinen! Ja monet odottavat sitä pentua tietyiltä kasvattajilta juurikin sen takia myös...

Toivoisin keskustelua, silmien aukaisua siitä mikä on tärkeintä ja mitä voisimme tehdä YHDESSÄ rodun hyväksi. Onko ihan oikeasti näin, että vain ja ainoastaan erinomaiset lonkat ovat nro1, onko oikeasti näin, että VALIO sen olla pitää, onko - kysyn vaan???

Näitä "oskuja" toivoisin näkeväni ja kuulevani rodussa olevan....

mamaB

Minulla ei ole mitään lisättävää tähän Päivin kirjoitukseen. Olen täysin samaa mieltä ja omassa päässäni olen samoja ajatuksia pyöritellyt vuosia sitten.

Asiaa !!!
Minulle on luonne ollut AINA erittäin tärkeä ja mm. juuri siksi käytin Oskun täyssiskoa jalostukseen ja sain ihania luonteita lisää . Annan ulkonäössä pienet puutteet anteeksi, jos pääkoppa on kunnossa ! Tittelit eivät periydy, mutta voivat antaa suuntaa toisinaan rakenteen laadusta, mutta luonnetta ei voi arvioida, kuin näkemällä koiraa eri olosuhteissa.
Minulle liian testosteroonin kyllästämät urokset ovat kauhistus tässä rodussa. En puutu "normaaliin" pörhistelyyn, mutta arat ja kaikkia ihmisiä kohtaan agressiiviset koirat ovat out, kuten myös ylivillit ja yliseksuaaliset, jotka ovat alistavia muita kohtaan. Kiinnostus toiseen suokupuoleen on suotavaa, mutta jos uros astuu hampaat irvessä kaikkea ja rähisee kaikille on sellainen auttamatta vääränlainen tähän rotuun. Koira ei saa myöskään olla hysteerisen arka aikuisena ja omistajan taakse piiloutuvat eivät ole lammaskoiran perusluonteen omaavia yksilöitä. Mörköikä on asia erikseen, mutta koiran täytyy olla ystävällinen myös lapsille ja kestää ihmisten hälinä ympärillä normaalisti.

Osku teki upeaa työtä rotumme eteen ja odotamme mielenkiinnolla koska kutsu käy tänne kotimaahan tuomaan rotuamme positiivisesti esiin

Itselleni SUURIN SYY aikoinaan rotuun ihastumisessa on ollut juuri luonne, sanomattakin on selvää,että haluan jatkossakin vaalia luonnetta jalostusvalinnoissa, ennen muuta. Toki rotumääritelmän sisään mahtuu eri variaatioita luonteista, on vilkkaampi ja rauhallisempia, sosiaalisempia ja vähemmän sosiaalisia, kovempia ja pehmeämpiä jne. Ja iällä on vaikutusta myös, ainakin meillä molempien aikuisten luonne on vaan vahvistunut ajan myötä. Toki koirien ei tarvitse olla "samasta puusta" veistettyjä, mutta kyllähän rotumääritelmässäkin annetaan kriteerit luonteelle.

Meillä esim. Manta on ollut älyttömän kova vahtimaan ruokaansa, mutta ei silti ole muiden päälle mennyt, vaan murissut ja puollustanut kuppiaan, mikä on sinänsä täysin normaali reaktio. Tosin meillä ei toisten kupeille mennä eikä siitä omasta kupista murista jos toinen ohi kävelee. Morris taas on erittäin mustasukkainen "äipän" huomiosta, mutta tässäkin on edistytty kovasti. Minulle nämä ovat normaaleja nk. koiramaisia syitä, koiran "resursseja" joita se puollustaa. MUTTA minusta niitäkään ei puollusteta niin,että koiran ratkaisu on syöksyä suoraan ilman varoitusta toisen päälle. Morriksen reaktio kotona on haukkuminen tai väliin tunkeminen, vieraammalle koiralle voi tuuheilla (kaula venyy, häntä nousee entistä ylemmäksi,yrittää repukka näyttää isommalta kuin on, voi jopa murista). Ja toisaalta, ei minusta lampuri saa olla liian lapanenkaan, ei ainakaan alunperin ole ollut, vaan on pitänyt löytyä sitä kanttia tarvittaessa myös suojella laumaansa. Koska jos koirat menevät liian pehmeiksi, toimintakyky väistämättä laskee ja yleensä se arkuus tulee mukana.

Se että näkisi niitä koiria, niin kotioloissa, näyttelyissä ja esim. vieraiden koirien reviirillä eri tilanteissa (vieraita tai tuttuja ihmisiä, lapsia kohdatessa, toisten koirien kanssa jne). Ja toisaalta kuinka käyttäytyy konfliktin uhatessa jne. Itse henk kohtaisesti en voi sietää koiria, jotka ovat arvaamattomia ja kuten rotumääritelmä sanoo aiheettomasti agressiivisia. Minusta se ei kuulu millekkään rodulle, eikä varsinkaan lampurille. Ruuan, lelun tai jopa oman ihmisen huomion puollustaminen on ymmärrettävää, minusta se ei silti ole hyväksyttävää, vaan koulutettava koira pois siitä. Niin isoja egoja en tähän rotuun kaipaa, jotta tarvitaan metrien välimatka jotta selvitään ilman konflikteja. Ainakin itsellä tuo oikea faktatieto rajoittuu hyvin pieneen määrään koiria ja kuten Päivi mainitsit se on iso haaste jalostusvalinnoissa tulevaisuudessa. Onneksi on teitä kokeeneempia kasvattajia, joilla on halu siirtää tätä "perimätietoa" sukutauluissa olevista koirista meille aloittelijoille Se auttaa kuitenkin jonkinverran muodostamaan kuvaa ko. koirista.

Erittäin hyvää keskustelua - tässä tuli esille juuri niitä asioita joita itse olen pitkään pienessä päässäni pyöritellyt ja luullut aina olevani aika yksin ajatusteni kanssa. Päivi puki ajatukseni tekstiksi aika hienosti, eipä tuohon paljon lisättävää ole - olen niin tasan samaa mieltä.

Olen kokenut, että meillä ei lammaskoirapiireissä ole ollut tarpeeksi kiinnostusta ottaa luonneasioita tarkempaan käsittelyyn. Asia tuli esille jo vuosi sitten syksyllä rotupäivällä Kirsi Sainion luennolla, kun koko ajan puhuttiin jalostuksessa luonteen tulevan aina numerona 1. Olisin silloin jo toivonut laajempaa keskustelua aiheesta, mutta se on aina jäänyt tämän lonkkahössötyksen alle. Millään muulla ei tunnu olevan merkitystä, kunhan lonkat ja terveystulokset ovat priimaa - kukaan ei kysele luonteiden perään eikä niitä olla kiinnostuttu tutkimaan tai testaamaan... ja jos tämä asia täysin unohdetaan, saatamme tulevaisuudessa olla tosi suurissa vaikeuksissa luonteiden suhteen.

Luulen että meillä on kaikilla omat käsityksemme ns. hyvistä luonteista. Toinen pitää pehmeämmästä ja toinen taas napakammasta lammaskoirasta - mutta mikä on sitten se oikea luonne? Rotumääritelmä toki sanoo kriteerinsä, mutta sekin on jokaisen kasvattajan oma näkemys miten määritelmää tulkitaan. Tästä ajattelen siis Päivin kanssa samoin. Jonkunlaiset yhteiset mittarit tai kriteerit luonteiden tutkimiseen tarvitaan mielestäni tulevaisuudessa- luonnetestit tai luonnekuvaukset, mikä sitten mahtaa olla paras. En osaa yhtään sanoa. Luonnetestit ovat PK-puolelle kehitettyjä, mutta ehkä niistäkin kuitenkin jotakin osviittaa saataisiin, jos saisimme suuremman määrän lammaskoiria testattua, ja näin saisimme keskimääräisen pistemäärän laskettua. Ja tietäisimme vähän tarkemmin missä mennään. Luonnetestien ongelma toki on että niihin on hirmuiset jonot, ja tälläkin hetkellä kärkyn peruutuspaikkoja meidän koirille. Rotujärjestömme kun ei valitettavasti ole tässä vielä aktivoitunut niin että saisimme omia testipäiviä. Toivottavasti tulevaisuudessa!

Nyt yhden pentueen myyneenä totean saman, suurin osa ihmisistä haluaa lammaskoiran juurikin siksi, että on aiemmin ollut NIIN IHANA JA HYVÄLUONTEINEN lammaskoira joko itsellä, naapurissa tai kaverilla. Ja tällaisen he myös odottavat saavansa. Meidän rodussa kasvttajilla on vähän tapana pelotella turkinhoidon vaativuudella, mutta me olemme suoraan sanoneet että turkin voi leikata pois jos ei jaksa hoitaa - jos lammaskoiran haluaa nimenomaan luonteen takia, ei turkki saa olla este sen hankinnalle. Näyttelyvaatimusta meillä ei ole, koska viis veisaamme näyttelyistä ja meille se ei ole millään tavalla merkitsevä asia. Jokainen saa harrastaa koiransa kanssa niitä asioita joista itse on kiinnostunut, tärkeintä on että koiralla on hyvä olla uudessa kodissa

Omalle taipaleelle on osunut jo jos jonkinmoista luonnetta. Ja tästä olen oppinut, että tärkeintä on että HERMOT kestävät, sillä jos hermorakenne on huono ei tilanteessa hyvät terveystulokset paljoa naurata. Tällainen liian pehmeä lapanen, joka stressaantuu jo pienimmästäkin muutoksesta elämässä (esim sohvan siirtämisestä toiseen kulmaan olohuonetta ) on hyvin vaikea perheenjäsen. Elämänpiiri kaventuu aika pieneksi, kun heti kotipihan ulkopuolella iskee stressi päälle kun tapahtuu liian jännittäviä asioita (autot, toiset koirat, vastaantulijat, ojat, pelottavat puut, jne what ever). Puhumattakaan miten elo laumassa tällaisen koiran kanssa luonnistuu, hyvin huonosti.

Tästä oppineena pidän rohkeasta ja tietyllä tapaa vähän kovemmasta luonteesta, joka kestää muutoksia eikä hermostu. Nykyään teemme koiriemme kanssa paljon omia "luonnetestejä" eli kuljemme julkisilla, otamme koirat mukaan töihin ja käymme erilaisissa tilanteissa ja tapahtumissa ihan vaan katsomassa että pää kestää hälinää ja meininkiä. Tähän tarkoitukseen varmasti näyttelyt toimivat myös hyvin!

Tulevina kasvattajina ajattelemme Santun kanssa, että haluamme käyttää jalostukseen vain tuttuja koiria. Eli tällä hetkellä ainakin tuntuu kauhistukselta ajatus, että lähtisimme noin vaan ulkomaille astutusreissulle kuvista katsotun uroksen luo. En oikein usko että tähän ikinä pystyisimme, sillä haluamme tavata jalostukseen käytettävät urokset moneen kertaan ja todeta luonteen toiveidemme mukaiseksi. En tiedä miten se aina tulee olemaan mahdollista, mutta katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja miten asiat menevät. Eli kuten Päivi sanoi "uutta verta vaikka siperiasta" tuntuu aika sika säkissä ostokselta meille - toki sillä saadaan uutta verta rotuun mutta onko se aina sen arvoista?

Juurikin näin, Ansku:

Lainaus :

Jokainen saa harrastaa koiransa kanssa niitä asioita joista itse on kiinnostunut, tärkeintä on että koiralla on hyvä olla uudessa kodissa

Ja tärkeää on, että se uusi koti saa sellaisen halittavan lammaskoiran, jona me täällä Mikkelissä omiamme pidämme!

Mitä luonteeseen vielä tulee, niin kävin mielenkiintoisen keskustelun toisen paimenkoirarodun kasvattajan kanssa (Ruotsissa viime viikonloppuna), kyseessä on serra de airesinpaimekoira, joka fyysiseltä kooltaan on aika paljon pienempi (keskikokoinen) kuin meidän "bobtail". Hän esitti teorian, että serrat ovat aikanaan olleet jonkun isompikokoisen paimenkoiran kaverina työmaillaan ja serrat kun ovat huomattavasti herkempiä reagoimaan asioihin, ne ovat hälyttäneet ikäänkuin tämän isomman kaverinsa hätiin ja apuun karkottamaan mahdollisen vihollisen. Näin lyhyesti sanottuna tämä keskustelu. Tuon tiimoilta mietin, että lammaskoiran ON ollut pakko olla vahvahermoinen, jopa kovahko, jotta se olisi pystynyt tähän. Eikö? Mutta missä se kova/-hko "vetää rajan"? Nykyaikana? Olen samaa mieltä, että usein koira, jolla on lehmänhermot vaikuttaa kovemmalta olematta kuitenkaan sitä.
Oman kokemukseni myötä olen huomannut, että usein ns. vilkas koira on samalla avoin, reipas ja "open minded" ja sitä ei satamanvalot häikäise - mutta tässäkin on tietenkin poikkeuksia. On aivan eri asia supervilkas (=adh) kuin vilkas... Koira/-t joita ei käytetä "ihmisten ilmoilla" niiden ollessa pentuja/nuoria, ovat useimmiten säikympiä, vaikka pentuesisarukset ovat toista maata. Nyt tässä kohdin tulee se kasvattajan vastuu; jos pentu/-nut ovat syrjäänvetäytyjiä, arkoja, ujoja taikka säikkyjä, niiden kanssa tulee tehdä paljon enemmän töitä! Ne tärkeät viikot ennen luovutusta...
Ja loppu on sitten uuden kodin harteilla, tuki kasvattajalta on tuiki tärkeä ja tuki muiltakin rodun omistajilta - ns. vertaistukea.
Edellä mainitut asiat ovat pohtimisen arvoisia, rotu kuin rotu ja siksi taas perään ns. rotupäiviä, joissa voisi olla ns. teemapäivä - kyllä, päiviä pitäisi olla enemmän kuin yksi per vuosi!! Ja joissakin asioissa voisimme aivan hyvin ottaa toisen pienen paimenkoirarotuisen yhdistyksen jakamaan mahdollisia luennoitsijakuluja jne!

Anskun viimeinen kommentti on myös miettimisen arvoinen. "Kun lähtee sutta karkuun, voi karhu tulla vastaan" - näin voi käydä kasvattaessakin. Eikä kaikki ole todellakaan kultaa mikä kiiltää; voi voi kun niin moni uroksen omistaja omistaa juuri SEN maailman parhaimman uroksen, periyttäjän ja kas kummaa: niin hyväluonteisen ja terveen, että oksat pois...

Keskustellaan!!

mamaB