Ongelmia koiran kanssa?

Taas mie apinoin, mutta tuolla "rinnan alla" on lukemattomia kysymyksiä ja ihmettelyjä kun kävin katsomassa virallisen kerhon keskustelupalstaa. Onko nyt näin, että voisiko koirien luonteissa tapahtunut ns. koventumista ja dominanssin lisääntymistä sekä uroksilla että nartuilla? Taidan olla tavallisen tyhmä/kokematon.... mutta meillä ei ole tuollaisia ongelmia ollut nyt eikä aikaisemminkaan. Vai olenko todella sitten sokeakin?
Koska "läsnäoloani" ko palstalla suorastaan kiellettiin, niin en aio sotkeentua keskusteluun vaikkakin omia kokemuksia näiden lällyköiden kanssa on jo 1986 alkaen. On ollut koiria, jotka ovat ns. kovempia tietyssä iässä, mutta ne elkeet on karsittu heti pois, mm. murina ja hampaiden näyttö pennulle ovat tehonneet - jos meillä koira edes yrittäisi häätää ruokapöydän äärestä pois ihmisiä... Huh-huh. Myöskään ruokailutilanteessa meillä ei tapella, jokainen syö samassa tilassa eikä mitään ristiriitoja ole ollut. Sulolla oli tapana vahtia ruokaansa, kun oli niin hidas ja toiset ehtivät ensin. Yleensä toiset menivät pois:"Mitäs siinä kiroilet, me olemmekin jo syöneet" -tyyliin. Vain ja ainoastaan Kickillä oli oikeus ottaa sen kuppi pois, jos alkoi turhista marraamaan. Ja näin kävikin eikä siitä sen enempää, Sulo marssi kiltisti pois kupiltaan ja Kicki nautti antimet "parempiin suihin".

Ehkä koirat kunnioittavat meitä, mene ja tiedä, ehkä jo pennusta alkaen aloitettu opetus ja ehkä lauman alitajuntainen opetus siitä kuka on POMO johtaa mukavaan yhteiseloon - en tiedä. Ja en tällä kirjoituksella todellakaan väitä, etteikö ongelmia mm. murkkuikäisen koiran kanssa ole ja voisi olla.

Kokemuksia?? Erno? Marika? Ritva?? Kaikki me olemme omistaneet lammaskoiria reippaasi yli 10 vuotta, Erno jopa --- siis kuinka monta vuotta??

Niin Päivi, mielenkiintoinen kysymys. Koiran lopulliseen luonteeseen vaikuttaa perimän lisäksi mm. pentuajan kokemukset kasvattajan luona, elinympäristö mihin se joutuu, mutta kaikkein eniten se miten se kasvatetaan aikuiseksi. Tiedän, nyt älähdettiin. Olen viihtynyt noin 15 vuotta lampureiden kanssa ja kouluttanut kaikenlaisia koiria ja ihmisiä yli kymmenen vuotta. Minun Omenani on kaksinkertainen ylioppilas Tokoagissa jne.......

Ihmisiltä puuttuu koiriensa lukutaitoa, tietämystä koiran käyttäytymisestä tietyssä iässä sekä rotutietous. Koira ei esimerkiksi halua johtajaksi perhelaumassa, se on kaikkein onnellisimmillaan kun se tietää kuka kotona määrää. Jos sen kuitenkin on otettava pomon vakanssi, ei se osaa sitä käyttää oikein. Olenkin sanonut että jos koiralle antaa pikkusormensa vie se naapurin kädenkin. Koiran ja ihmisen välinen suhde perustuu LUOTTAMUKSEEN. Koira voi luottaa, että ihminen hoitaa tilanteen kun tilanteen ja ihminen voi luottaa siihen, että koira odottaa rauhallisesti omistajansa päätöksiä. Tässä tarvitaan sitä "lukutaitoa", on kyettävä näkemään koirastaan milloin se tarvitsee kannustusta ja milloin se tarvitsee jarruja.

Koira lukee omistajaansa kuin avointa kirjaa, sen lisäksi sillä on apuna ihmisen lukemiseen hajuaistinsa. Lammaskoira erityisesti käyttää silmiään tulkitessaan ihmistä, mutta hyvänä apuna on toki kuulo ja haju. Sitten on tietenkin rodut jotka keskittyvät voimakkaasti hajuun (setterit). Lista on pitkä ja kertoo omaa kieltään rotutuntemuksen puolesta. Ihminen ei monastikaan tajua antavansa ristiriitaisia viestejä koirulilleen. Ilmeet sanovat yhtä, eleet toista ja haju saattaa sanoa kolmatta. Tulkitse sitten siinä mitä "lauman johtaja" haluaa sanoa.

Yksinkertaisessa toisten kohtaamistilanteessa voi ristiriitaiset viestit johtaa ikävään tilanteeseen. Omistaja on epävarma/pelkää vastaan tulevaa koirakkoa; alkaa kelaamaan hihnaa lyhyeksi, höpöttää koiralleen, pahimmassa tapauksessa pysähtyy paikalleen ja alkaa tuijottamaan lähestyjää. Seuraus; Oma koira hämmentyy, kokee ettei pomo ole tilanteen tasalla, tuntee omistajan pelon ja näkee kun hän antaa uhkavaatimuksen lähestyjille (tuijotus).
Vastaan tuleva koira näkee uhkauksen (tuijotus, pysähdys), sekä haistaa pelon. Myös se alkaa antamaan varoituksia ja uhkauksia. Tässä tilanteessa koirat ymmärtävät täydellisesti toisiaan ja lisäksi mukana on toisen ihmisen pelon tuoksu. Lopputulos; Jos vain mahdollista seurauksena on tappelu,kumpikin puolustaa omaansa. Tai ainakin valtava huuto ja hihnassa repiminen. Usein omistaja yrittää komentaa koiraansa hiljaa, mutta koira kokee tämän hyväksyntänä toiminnalleen -kun kerran pomokin- osallistuu haukkumiseen.

Kaikilla murkkuikäisillä on hankaluuksia. Se on se vaihe kun aletaan karistamaan riippuvuutta pois ja pitäisi alkaa toimimaan itsenäisemmin. Usein hormoonitoiminnan lisääntyminen vaikeuttaa asioita. Tietämys maailmasta ja siinä toimiminen on vähäistä, eikä kokemus riitä asioiden käsittelemiseen. Silloin olisi ensiarvoisen tärkeää että omistaja pystyisi olemaan mahdollisimman johdonmukainen, rauhallinen ja luotettava. Käyttäytymismalleja "kopioidaan" myös ihmisiltä kun muita koiria ei ole lähettyvillä. Joku viisas on joskus sanonut "nuoruus menee hukkaan nuorilla", olen sen lausahduksen kanssa samaa mieltä. Kuvitelkaa mitä olisi olla nuori tällä tietämyksellä.

Olen huomannut että koiran koulutus ja kasvatus on pienoistiedettä kun siihen paneutuu ajatuksella. Toki koirastaan saa loistavan seuralaisen ilman filosofisia ajatuksiakin, on vain päätettävä mitä siltä haluaa ja sitten määrätietoisesti pyrittävä päämäärään. Myös "sohvashamppionit" ovat kasvatettuja koiria, niin hassulta kun se tuntuukin.

Ihmisten on opittava ymmärtämään mihin kaikkeen he itse pystyvät ja valittava rotunsa sen mukaan. Rotuja on satoja kuin myös luonteita. Pyritään olemaan valitsemamme rodun mittainen POMO niin koirulimme saa ansaitsemansa elämän.

Niinpä, siinähän se "villakoiran ydin" taitaa olla useimmiten, että koiralla ei ole "pomoa", sitä Alfaa - mutta pohdiskelin asiaa siltä puolelta myös, että onko todella lampureiden luonteessa tapahtunut ns. kovenemista ja dominanssia. Onko koiria myyty sellaisiin perheisiin, jotka eivät kykenekään olemaan "Pomona" ylipäätään koirille, rotu kuin rotu VAI onko tässä tapahtunut käänne kasvattajien tekemien valintojen takia? VAI sekä että. Hmmm...

Rotuahan sanotaan pehmeäksi ja meillä ainakin omat koirat ovat aika "lällyjä", ja sitten taasen voiko se pehmeys kääntyä ikäänkuin itseään vastaan.

Nuo Ritvan esittämät ajatukset ovat oivallisia esimerkkejä siitä miten tilanteita ja koiria pitäisi osata lukea ja mennä niiden mukaan. Joskus kasvattajan tekemä työ ennen luovutusta "valuu kuin vesi hanhen selästä" hukkaan, kun niitä ohjeita ei muisteta ollenkaan.

Sitten sinällään jo yksi kysymys on, että eikö noista ongelmista enää voi keskustella kasvattajan kanssa suoraan, jo siinä vaiheessa kun ensimmäiset oireet ilmestyvät? Mielestäni keskustelupalstalla ei voi saada niin hyviä käytännöstä saatuja neuvoja kuin siltä oman koirasi kasvattajalta. Hänen jos kenenkä tulisi tietää kasvattiensa asioista ensimmäisenä ja hänen jos kenenkä tulisi ne neuvot pystyä ja haluta antamaan.
Toki, aina ei voi antaa sellaisia neuvoja, joista apua vaikeaan tilanteeseen olisi... joskus on se "vesi jo päässyt valumaan..."

Kyse oli palstalla lähinnä pennun uhmaiästä. Että onko esitetty käyttäytyminen normaalia. Ei puhe ollut vanhempien koirien luonteen kovuudesta, vaan juurikin pennuista ja niiden uhmaiästä. Ja varmasti kaikilla koirilla rotuun katsomatta on jonkunlainen uhmaikä. Mulla ei henk. koht. ole kokemusta koirista, saati lammaskoirista kun 4 vuodelta ja kahdesta uroksesta, mikä ei todellakaan ole paljoa. Mutta olen tätä ennen ollut näkemässä uhmaikäisen saksanpaimenkoirauroksen käyttäytymistä. Ja kyllä käytös silläkin oli ihan samanlaista pentu-uhmaiän aikana, kun esim. Retulla. Hippahan ei ole osoittanut mitään noin vahvoja uhmaiän oireita, kun Retulla oli. Ja siihen on varmasti "isoveljen" esimerkki ja käyttäytyminen ollut apuna. Mutta kahta en vaihtaisi: Retu ja Hippa. Kyllä ne on sellainen parivaljakko, että oksat pois.

Lainaus :

Ihmisiltä puuttuu koiriensa lukutaitoa,

Ritvaan viestiin liittyen olisi mielenkiintoista opetella (teoriassa ja käytännössä) lukemaan koiraa!

Lainaus :

Lammaskoira erityisesti käyttää silmiään tulkitessaan ihmistä

Tämä pitää erityisen hyvin paikkansa. Hertan silmät kertovat usein enemmän kuin tuhat sanaa.
Olen omasta käyttäytymisestäni huomannut Hertan ilmeestä heti jos olen käyttäytynyt Hertan mielestä epäloogisesti.

Onko teillä tiedossa kirjaa mitä suosittelette? Ohessa muutama minkä googletin.

- Kuuntelen koiraani, Jan Fennell:
- Hihnan toisessa päässä, Patricia B. McConnell:
- Rauhoittavat signaalit, Turid Rugaas:

T. Nyholmien isäntä

Kyllä, ymmärsin aivan oikein, että oli kyse ns. murkkuiän ongelmista jne - mun pointti oli että onko meillä rodussa tullut dominanssia/ongelmakäytöstä enemmän kuin aikaisemmin ja jos on, mitä sen eteen voisi kasvattaja tehdä auttaakseen näiden ongelmien kanssa. Ja "peilasin" asiaa aikuisia koiria ajatellen, mitä arkipäivän ongelmia ihmisillä on koiriensa kanssa ja ONKO niitä enemmän kuin aikaisemmin. Yhtään sen enempiä vähättelemättä näitä asioita, sillä ne ihan oikeasta ovat olemassa, johtuivatpa sitten mistä tahansa.

Olen meidän lauman Pomo, koirat kunnioittavat läsnäoloani, ne eivät hypi ikinä minua vasten ELLEN kehoita, ne tottelevat kun jotain käsken jne. Minä en väistä koiraa, vaan koira väistää minua. Meillä myös lapset ovat oppineet saamaan koiran kunnioituksen; niin sehän siis pitää HANKKIA sitä ei saada.... Vrt Ritvan kirjoitus.
Joo ja mitä tulee siihen mikä on normaalia, se on hyvin veteen piirretty viiva... Jonkun mielestä joku on normaalia ja jonkun toisen mielestä ei. Itse en suvaitsisi koiran ottavan esim. sohvan taikka pöydän alusen omakseen antamatta ihmisen laittaa esim. jalkansa pöydän alle, enkä liioin suvaitsisi että koira ei laske sohvalle istumaan, jos/kun se itse on siinä.
Luin yhden artikkelin koiran tapakäytöksestä ja asioista, jotka itse ihminen on möhlinyt (kyllä, vika on useimmiten siinä päässä, olen sitä mieltä). Esimerkki: Koiralla on vapaa käyttöoikeus kodin joka huoneen sänkyyn tai tuoliin = se pitää niitä peteinään. Se saa kulkea mielinmäärin missä tykkää eikä ihmiset sitä komenna taikka ohjaa muuanne. Tämän artikkelin kirjoittaja oli sitä mieltä, että mitä enemmän koira ns. valtaa talon petipaikat, sitä enemmän se ottaa myös valtaa itse laumasta. Johtajalla on oikeus olla ylempänä kuin koira/koirat ja sinne minne johtaja menee nukkumaan sinne ei ole asiaa alaisella (koira). Tämä esitettynä siis karkeasti, näin yksinkertainenhan asia ei ole. Myös merkkaavat koirat dominoivat ja pitävät taloa omanaan - viis veisaavat siitä kuka se Johtaja on. Hmmm.... miettimisen arvoisia asioitahan nämä kaikki ovat ja kovin tapauskohtaisia.

Miellän edelleenkin vanhaenglanninlammaskoiran lempeäksi ja rauhalliseksi koiraksi, joka on uskollinen perheelleen ja rakastaa sitä ehdoitta. Voidakseen olla uskollinen, sen on oltava alainen hierarkiassa, loogisesti ajateltuna. Pystyykö nykypäivän jalostuksen tuote tähän? Saako ihminen lammaskoirasta sellaisen, jonka on mielessään joskus rotua harkitessaan/hankkiessaan ajatellut sen olevan? Onko jalostuksessa tapahtunut jotain, jolla olisi tämän kanssa tekemistä? Näitä mietiskelin ja pohdin edelleenkin.

Siis: onko pitkään tämän rodun parissa olleiden käsitys se, että luonteet olisivat muuttuneet kovemmiksi/dominanteimmiksi?? Tämä oli oman keskusteluni "villakoiran ydin".

mamaB

Kyllä meilläkin katsotaan, ettei koirat silmille hypi. Väistyvät sohvalta ja kulkureiteiltä. Eikä nuku sängyssä. En huomannut alussa lukea, että harrastelijoiden mielipiteillä ei niin väliä, joten jään odottemaan tuohon koirien luonteiden kovenemiseen ja dominointiin vastauksia mielenkiinnolla.

Kaunista päivän jatkoa .

Jaa, ei se kyllä tarkoittanut sitä ettei harrastelijoiden mielipiteillä ole väliä - tottakai on!! Mutta, kenellä on lampuri/lampureita ollut jo reippaastikin yli 10 vuotta -> yli 20 vuotta = katsantokanta on laveampi ns. kokemuksen myötä. Ja tätä minä haen takaa: onko tapahtunut muutosta näiden vuosikymmenien aikana, ja mitä on tapahtunut - kyllä ne positiivisetkin seikat mun mielestä ovat erittäin tärkeitä.

Toinen rotumme, kääpiökoirarotu, on myös haasteellinen - sitä ei todellakaan voi eikä saa myydä kelle vain. Näistäkin saa kamalia itsevaltiaita jos antaa "pirulle pikkusormen" eikä opeta tavoille jo heti pennusta. Väittäisin, että tämä rotu on vielä vaikeampi, kun siinä on se seikka, että "No kun se on niin söpö ja pieni!" "En minä uskalla!"Mitä jos se särkyy?" !" Ihmiset ikäänkuin eivät ota tosissaan, että se ON KOIRA ja sillä ON isot (oikeesti) vahvat hampaat ja tekee pahaa jälkeä - joo, ja sen kanssa on melko mahdoton elääkin........ Vaikka se on niin söpökin........
Paikallinen ell tässä muinoin sanoi, että "tarpeen ois osa-aikainen kynsien leikkaaja" Siis MITÄ?? Ihmiset eivät saa leikattua kullanmuruiltaan kynsiä!?!
Miten sitten kohtaavat "oikea koti - oikea koira" toisensa? Siinäpä onkin miettimistä ja pohtimista. Olen joutunut joskus kieltäytymään myymästä kun mielestäni nuo asiat eivät ole kohdanneet toisiaan ja sitten sitä sätitään kasvattaja jne.
Nämä karvarodut vieläpä tarvitsevat sen karvanhoidon!! Se EI ole helppoa, ellei koiraa ole opetettu ja ellei se kunnioita omistajiaan/omistajaansa.

Huh-huh, aina ajankohtaisia asioita ja nyt annan toisille suunvuoron... Ja Tiia, kyllä nuo kokemukset ovat yhtä kullanarvoisia sellaiseltakin, joka on omistanut lampurin vasta tovin. :isia kevätilmoja,

mamaB

Lammaskoirilla ei ole todellakaan yhtenäisiä luonteita. Meillä on kotona viisi lammaskoiraa ja kaikki ovat täysin erilaisia luonteiltaan, toki weimarimme on vielä erilaisempi, kuin lampurit keskenään, mutta se johtuu paljolti aivan eri tarkoitukseen jalostetusta luonteesta.
Kustu on luontaisesti dominoiva ja kovahko, mutta nyt koulutettuna oman paikkansa tietävänä paras ja helpoin koira, jonka voin kuvitella. Kustun kanssa on nuorempana neuvoteltu pariinkin otteeseen ihan juurtajaksain kuka määrää ja kuinka paljon ja onneksi neuvottelut tuottivat tulosta ja meillä on upea koira.
Kaapo taas on pehmeä, mutta yllätys myöskin dominoiva. Pehmeys luonteessa on tehnyt Kaaposta kuitenkin ihmisiä kohtaan nöyrän ja meidän paikkaamme ei ole koskaa laumajärjestyksessä epäilty, mutta jos Kaapon hemmottelisi se menisi piloille aika pian koska ei kestäisi johtajan paineita. Molemmat pojat väistyvät tieltämme.
Cilla taas on kiltti kun mikä ihmisille (pienille ja isoille), sekä sosiaalinen koirille, mutta ei väisty ellei komenneta tosissaan, silti ei osoita mitään agressiivisuuden merkkejä, vaan tuijottaa hölmistyneenä, `että voihan sitä ylikin kävellä miksi meuhkaatte`. Omalla tavallaan Cilla on valtavan lujatahtoinen ja aina hirveän fyysinen leikeissään taklaten ja törmäillen tahallaan toisiin koiriin. Cilla ei ole koskaan halunut pomoksi ja sille on laumajärjestys meidän ihmisten kanssa ollut aina selvä.
Salla väistää helposti meidän edestä ja seuraa meitä, kuin varjo. Salla on tiukempi koirille, kuin muut ja lämpenee hitaasti, mutta kun hyväksyy koiran on sitten todella reilu niille. Meidän kaikkien perheenjäsenten kanssa pehmeä, mutta puolustaa pihaa ärsyttävän tarkasti ja kovaa haukkumalla . Sallan kanssa on saanut olla kasvatuksessa tarkempi, kun se on hieveän herkkä lukemaan ihmisiä ja huomaa esim. jos joku pelkää sitä ja haukkuu sellaisia ihmisiä vielä lujemmin, meille omalle laumalleen kuitenkin tosi helppo koirana.
Tämä pieni Hilla... oikea pippuri! Mistä ihmeestä se on perinyt tuon tomeran ja kovapäisen luonteensa. Hilla on iloinen ja avoin, mutta omaa valtavan taistelutahdon, eikä välitä vaikka kuinka isommat tallovat ja runttaavat leikeissä. Uskon, että meidän täytyy olla tiukkoja ja johdomukaisia Hillan kasvatuksessa ja onneksi muu koiralaumamme auttaa meitä pitämään pikku-prinsessan kurissa.
Siis kaikki koiramme ovat aivan erilaisia ja kaikki on täytynyt kasvattaa aivan eri otteilla. Missä toista on tarvinnut tuijottaa tiukasti käsi parrassa silmiin, on toiselle riittänyt pelkkä vilkaisu, mutta yhden yhteisen asian olen huomannut, kaikki tarvitsevat selkeän johtajan ja laumajärjestyksen. Eri asia taas on kuka on paikkansa ottanut ja kuinka helposti
Weimarimme on vielä lammaskoiria enemmän leimautunut johtajiin (minä ja Jan), mutta viettien viedessä pellolla saa aika lujaa huutaa, että neiti ottaa kontaktia. Matildan luonteessa oleva tyynen rauhallinen kovapäisyys on myös haastavaa. Lammaskoirat ovat enemmän laumaeläimiä ja weimari elää vain meitä varten.
Kaikkiaan lammaskoirat ovat kuitenkin suhteellisen helppo rotuna, mutta kyllä ne KUNNON KASVATUKSEN tarvitsevat ehdottomasti. Älykkäinä koirina ne vaistoavat, mikäli ihminen on epävarma johtajuudestaan ja ehkä jopa pelkää pentunsa teräviä hampaita. Koirat haistavat pelon, vaikka sitä yrittäisi kuinka peitellä ja siksi pennun kasvatus voi olla vaikeaa perheille, joilla ei ole kokemusta koirista. Meidän koirista Cilla on ainoa, jonka uskon olevan luonnostaa sellainen, että se ei koskaan halua ihmisen yläpuolelle, vaan on mieluiten siinä seuraavana ja se pärjäisi ehkä ihan ensimmäisenä koirana perheessä, kuin perheessä.
Olen sitä mieltä, että kasvattajan on ehdottomasti oltava käytettävissä antaen neuvoja, mikäli pentujensa ostajilla on ongelmia ja myös katsottava, ettei se pentueen hurjapää päädy kokemattomiin käsiin.


Noita vieraiden koirien kynsiä kun tulee leikattua useammat päivässä, niin voin sanoa, että uusavuttomuus ei ole mitään tyhjää puhetta.... "potilaina" on isoja ja pieniä koiria, nuorten ja vanhojen ihmisten, yksinäisten ja perheiden... Koira-ajokortti olisi poikaa

Meilläkin on kyllä suhteellisen kovaluonteinen tuo vanhempi, eli siis Manta. Hänen kanssaan olen saanut neuvotella pariin kertaan, että kuka määrää. Mutta itse näen suurimman syyn siinä, ettei itse osannut kasvaa pomona koiransa kasvaessa. Jos tietyihin asioihin olisi puuttunut täsmällisemmin koiran ollessa nuorempi, ei niistä olisi tullut niin isoa asiaa, että niistä on täytynyt neuvotella. Meillä on näitä neuvotteluja käyty mm. kissojen jahtaamisesta, oman ruokansa vahtimisesta sekä reippaasta sisälle tulosta. Nyt kun talossa on tuo pentu, näkee toisaalta sen miten hassu on koira joka haastaa kissaa leikkiin, mutta samalla näkee mitä siitä tulee jos nyt jo en ala Morrikselle opettaa, et kisut ei ole koirien leluja..Manta on aivan suuremmoinen koira, ja tiedän että loppukädessä puolustaa omaansa niin pitkälle kuin on tarvis. On kuitenkin ystävällinen niin ihmisiä kuin koiriakin kohtaan.

Manta on kuitenkin niin sosiaalinen ja miellyttämisen haluinen, että on ollut helppo koulutettava. Haastavinta tuollaisen dominoivan mutta samalla äärimmäisen herkän koiran kanssa on mielestäni löytää tasapaino, kertoa riittävän lujasti pelisäännöt, mutta ei liian lujasti. Meillä pahimpaan murkkuikään ja siihen liittyvään uhoon auttoi oikeastaan parhaiten toko treenit, Manta sai purkaa energiaa ja käyttää päätään, toisaalta se korosti omaa asemaani. Oman haasteensa tuo Manta suuri paimennus vietti. Koska Hippu (bulldoggi) tottelee esim luoksetulo käskyä silloin kun jaksaa, olen tehnyt Mantan kanssa töitä että neiti yrittää vaan pitää huolen omista tekemisistään. Jos huudan Hippua esim metsälenkillä, ja Hippu ei nää mitään tarvetta tulla, niin useasti Manta kyllä lähtee tulemaan, mutta sitten pitääkin mennä repimään Hippua pannasta ja niskasta ja haukkumalla komentamaan. Tässäkin vika on siellä hihnan toisessa päässä, ei koirassa. Pikkumieskin on kyllä aika jäärä, mutta kuitenkin aika taipuisa. Ja toisaalta itse on vähän viisaampi jo tämän toisen pennun kanssa. Helpommalla pääsee kun on alusta asti pomo ja sen tehtävän arvoinen.

Hei!
Vastaan viestiin Nyholmit:
suosittelen kirjaa ; Rauhoittavat signaalit, Turid Rugaas: sisältää ko. aiheeseen liittyvää käyttökelpoista tietoa rodusta riippumatta

Terveisin
pirkko

Tuohon en osaa sanoa onko lampurin luonne muuttunut/muuttumassa kovemmaksi. Itse kuitenkin yllätyin, että Morse on näinkin kova, luulin siis lampuria pehmeämmäksi. Olen joutunut käyttämään kovempia otteita kuin aluksi oletin, en siis pelkillä positiivisilla kehu ja nami linjoilla ole pärjännyt. Sen vuoksi tunnen hieman häpeää, mutta totuus on, että Morselle on ollut pakko kertoa lujempi sanaisesti mitä koiralta sallitaan, mitä ei. En tietenkään ole mitään fyysistä pahaa koiralleni tehnyt, kerran olen joutunut selättämään. Enempi kuin oletin olen joutunut osoittamaan Morselle koiran paikkaa. Tietyt asiat on meillä sallittuja, kuten petillä loikoilu, mutta väistää täytyy, jos ihminen niin sanoo. Ensin Morse yritti murinan kans pitää paikkaansa, mutta periksi ei annettu ja koira meni lattialle. Tyhmä Morse ei ole ja ymmärtää kyllä, jos jokin on kiellettyä ja noudattaa jo melko hyvin annettuja sääntöjä, kuten ettei naapurin pihalle mennä. Nykyään pärjätään jo pehmeämmin menetelmin, kun Morse malttaa kuunnella. Aiemmin sillä oli vaikeuksia tehdä oikein, kun sillä oli koko aika niin kiire, eikä se ehtinyt yhtään keskittyä mitä sille yritettiin viestiä.
Luulen, että mulla tää Morsen kovuus kolahti siksikin yllätyksenä, koska vanhempi koira on maineeltaa kovempi luonteisempaa rotua. Tää vanhempi koira vain sattuu olemaan erittäin pehmeä narttu, jonka kasvuiässä ei esim. näkynyt minkäänlaisia murrosiän merkkejä, eikä se koskaan ole kokeillut saisko se olla pomo meidän laumassa. Monia asioita mustaterrierin myötä olen kuitenkin oppinut ja olenkin iloinen siitä, ettei Morse ole mun ensimmäinen koira ja että joitain koirankasvatusoppeja olen vuosien saatossa lukenut ja kokenut. Hyvä koira Morsesta kasvaa, sen näkee jo nyt. Se, että Morse on kovempi luonteeltaa kuin oletin, ei ole este meidän yhteiselolle tai harrastuksille, täytyy vain tiedostaa tuo kovuus (jonka alla sitten oikeasti piileekin sellainen äispän pehmo mussukka) ja osata sen mukaisesti käsitellä koiraa ja tapauskohtaisesti vastaan tulevia ongelmia.

Tuohon edelliseen vielä jatkan, että Morsehan on siis toisaalla olevassa keskutelussa esiintyneen Jätkän veli. Siten ymmärrän hyvin, että Jätkä voi tuntua hurjalta, josko Morsellakin on luonnetta ja Jätkähän oli pentueen vahva luontoisin.

Lisäänpä tähän vielä minäkin. Itse kyllä ajattelin myös Mantan pahimmassa uhmaiässä, että jos olisin tiennyt etukäteen kuinka lujatahtoinen Manta on, olisin saattanut miettiä pariin kertaan ottaako vai ei. Mutta olen toki aina ollut onnellinen ja iloinen että sain noin suuremmoisen koiran. Meillä oli kyllä neuvotteluita neidin ollessa noin vuoden ikäinen, ihan useampikin, mutta kuten edellä totesin, suurin syy lienee omassa toiminnassa. Kun en alkuun osannut olla riittävän luotettava johtaja, koira oli epävarma kuka täällä määrää. No nyt se on suunnilleen selvä ja minulla on koira joka on fantastinen persoona minulle, eli oikea yksilö oikealle ihmiselle. Allekirjoittanut uskoo vakaasti että meillä ainakin meni tämä yksilönkin valinta oikein. Vaikka tykkää kyllä kaikista koirani sisaruksista paljon, Manta on minulle paras =).

En osaa yleisesti luonteiden kovenemisesta sanoa mitään, mutta en usko että juurikaan tuon kovempaa lampuria en itse halua. Meillä ollaan oltu todella tyytyväisiä tokoilun tuloksiin. Ja koirakin nauttii kun saa käyttää aivokapasiteettiaan. Ja toisaalta kun laumassa järjestys on selvillä, elo on tasapainoista ja helppoa. Itse näkisin suurimpana syynä tähän, että kovuus yllättää, voi olla että me keltanokat emme ole tutustuneet rodun luonteeseen riittävästi etukäteen. Esim. oman koirani vanhemmat olivat jo kypsiä ja muutenkin laumassa kaikki ruodussa. Ja koiriin tutustuttaessa olivat juuri niin lössyköitä kun osaavat olla kun kaikki laumassa on kunnossa. Ehkä meidän uusien harrastajien olisi syytä perehtyä paremmin tuohon luonteeseen. Itsellä on ollut todella paljon aikaa olla Mantan kanssa ja oppia tuntemaan koirani, ja väitämpä että tätänykyä nään jo Manta silmistä koska on syytä komentaa ja koska on tarpeen antaa koiran vaan rauhoittua, tai rauhoittaa jne. Eli meillä "syyllinen" näkyy peilistä Ja kuten Marikakin aiemmin kirjoitti, kaikki ovat omia persooniaan. Kyllä esim. sisaruksilla on paljonkin yhteisiä piirteitä, mutta on myöskin niitä eroja. Ehkä tarkempaa valintaa millainen pentu kenellekin? Ja toisaalta meille uusille lampuri ihmisille enemmän faktaa koirien luonteista, sieltä karvojen alta löytyy yllättävän paljon enemmän kuin päällepäin näyttää Ja meillä kasvattaja on ollut erittäin kallisarvoinen apu aina, kuten muutamat muutkin pitkänlinjan lammaskoira ihmiset. Ja kun on älynnyt kysyä neuvoa ja vinkkejä silloin kun ongelmia on alkanut ilmetä, ei ole koskaan tarvinnut mennä niin pitkälle että ketään olisi sattunut. Ja nyt olen erittäin tyytyväinen tosi monipuolisesta ja ihanasta koirasta

maria

Meille tuli ensimmäinen lammaskoira sen ollessa 7 kk ikäinen eli ei ihan pentu. Koira oli lempeä, ystävällinen ja ISO pentu. Sitä ei oltu harjattu varmaan montaakaan kertaa kuten ei myöskään muita "toimenpiteitä" tehty. Ensimmäisen kerran kun aloin sen turkkia selvittämään, yritti se tietysti purra ja panna vastaan - mutta, jostain syystä (olenko sitten ns tiukan linjan kasvattaja kaikin puolin?) ensimmäisen kerran jälkeen komennettuani koiran ja selätettyäni sen kerran = ei ongelmia ollut ja tästä yksilöstä kasvoi ihana, lempeä, luotettava ja uskollinen lammaskoira. Myös sen ainoat jälkeläiset (synt. 1989) olivat mainioita, ihania koiria koko ikänsä. Seuraava koira oli vilkas, mutta kiltti ja lempeä sekä ihana koira, joka jätti myös mukavia luonteita jälkeensä. Meillä on lapsuuskodissamme ollut saksanpaimenkoira ja oletan, että tämän koiran tiimoilta opin sen, että koira on koira "vaikka voissa paistaisi" eli johdonmukainen, tiukka & lempeä opetus, vahva johtaja ovat turvallinen tapa saada itselleen "salonkikelpoisen" ja mukavan perheenjäsenen.
80-luvulla oli lampureita, joilla oli huomattavasti kovempi (tiukempi?) luonne kuin nykyään, mutta väitän että myös kaiken kaikkiaan yleinen kuri on tiukempi, joten näiden koirien kanssa pärjättiin.
Nykytrendi taitaa olla, että paljon valtaa ja vapautta lapsille, ei vastuuta kodin taikka koulun puitteissa, on vapaa kasvatus, lapset saavat olla ja tehdä, on tietokonetta yms virikkeitä sen sijaan, että annettaisin aikaa ja rakkautta, VÄLITTÄMISTÄ - päteekö tämä sitten myös koirankasvatukseen?

Meille tuli viime kesänä 9 kk ikäinen uros ulkomailta, se oli ns. vapaan rakkkauden kasvatti, ei mitään tapoja, ei ollut opetettu oikeastaan millään tavalla ja tämän koiran kohdalla ajattelin, "jaksankohan mie tätä rumbaa" - aikuisten oikeesti meni kuukausi, kun jo pieni toivonsarastus pilkahti - "eiköhän se tästä". Koira on ollut meillä nyt 9 kk, se pysyy pöydällä (kotona) hoitotoimenpiteissä, on rakastettava, avoin, sosiaalinen (liiankin...) ja tottelevainen koira. Ei yritäkään harjaan taikka käteen - jota teki tullessaan. Koiralla on todella iso ego, voimakas luonne, mutta ei missään tapauksessa aggressiviinen taikka epäluuloinen tms. (Mikä lienee ollut syy miksi koira ei ollut moinaan tänne tullessaan?). Meillä ei suvaita ihmisiin kiinni käymiseen, ja ehkä itse omalla vahvalla egollani viestitän koiralle "Sinä ET saa tehdä noin" - koirat vaistoavat jo elekielestä mitä Pomo tarkoittaa.

Sitten mennäkseni näihin kasvattajan valintoihin. Olen sitä mieltä, että tietyissä linjoissa on enemmän kovuutta/tiukkuutta kuin toisissa ja on kasvattajan valinta osata (tai haluta) karsia tai välttää ko. linjoja valintoja tehdessään. Nimittäin on eri asia, jos/kun kasvattaja ei pidä tätä "ongelmana"... Harva ihminen - olkoon keltanokka taikka aikaisemmin lampurin omistanut, osaa ja tiedostaa tällaisten tietoisesti tehtyjen valintojen merkitystä ja että se oma mussukka onkin tietoisesti valittu linjoista joissa kovempaa/tiukempaa luonnetta esiintyy.
Rotu EI ole palveluskoirarotu ja kovan/tiukemman koiran haluavan pitäisi (mun mielestä) etsiä muista roduista tällaisilla ominaisuuksilla varustettua koirayksilöä.

Mitään ehdotonta kasvatusmetodia taikka opetustapaa ei ole (tietääkseni) vaan se JOHTAJA on se, joka luovii koiran elämän alkutaipaleesta lähtien. Geenien perusteella määräytyy koiran perusluonne ja hyvä Johtaja oppii tai osaa tulkita koiransa eleistä jne miten missäkin tapauksessa tulee toimia.

Ja vaikka meilläkin joka koira on samaa rotua, on niissä luonne-eroja ja variaatioita - silti AINA se vanhin koira on osannut toimia koiralauman Pomona. Ja tätäkin meidän useamman koiran omistajan tulisi osata tulkita ja noudattaa...

Meillä on nyt reilut kymmenen vuotta ollut lampureita, tosin vain kaksi kappaletta yhteensä ja yhtä aikaa. Kumpikin on ollut aivan oma erilainen luonteensa, Wappu hiukan tiukempi mimmi kuin mitä Hitti oli, mutta kumpikaan ei ole ikinä yrittänyt ihmistä vastaan nousta. Siis uhmannut tai kapinoinut, murisemalla tai hampaita näyttämällä ainakaan. Itsepäisyyttä toki on kummassakin ollut, mutta ihmiselle se viimeinen sana on aina jäänyt.
Wappu on katsekontaktin suhteen varsin herkkis, se ei kestä tuijottamista yhtään. Meinaan tuollaista silmäkontaktia mitä meiltä on tottistreeneissä pyydetty. Wappu reagoi liian tiiviseen katsekontaktiin "vetäytymällä", kääntää katseen muualle ja yrittää selkeesti näyttää ettei meinaa mua haastaa.
Tää ei ihan nyt vastaa aloittajan kysymykseen, aattelin vaan laittaa oman huomioni tänne

Vielä "pakko" laittaa vielä mietelmä.. Tämä keskustelu laittoi taas miettimään asiaa ja sai katsomaan peiliin, eli kiitos aloittajalle mielenkiintoisesta aiheesta. Peiliin katsomisessa selvisi, että onneksi kasvattajan ja ystävien neuvoilla meillä selvittiin pahimmasta uhmasta kiitettävästi, Manta on niin upea yksilö että ei ansaitse epäluotettavaa / epävarmaa johtajaa. Mutta ehkä tuo vanha viisaus "rakkaus tarkoittaa rajoja" voisi olla käyttökelpoinen ajatus tässä koiran kasvatuksessakin? Ja toisaalta kun ymmärtää tulkita koiraansa oikein, tilanteista selviää huomattavasti paremmin.

Itse myönnän että ensimmäisen kerran kun koirani laittoi kunnolla vastaan, niin säikähdin ihan oikeasti. Kunnes muutaman avartavan keskustelun myötä tajusin, että vaikka neiti murisee ja tuijottaa silmiin kertoen että ..haista ite, ei ole sama että olisi ottanut kiinni, minkä kyllä pystyisi halutessaan tekemään. Mulla ei vaan ollut hajuakaan tuosta koirien viestinnästä siinä vaiheessa, ja tuossa vaiheessa ote vähän lipsui. Manta kyllä ottaa sen pomon paikan jos sen sille antaa, mutta huomattavasti tyytyväisempi on kun hänen ei tarvitse sitä vastuuta kantaa, se kuuluu sinne hihnan yläpäähän. Mantalla on kuitenkin järkipäässä ja selvisimme oikein hyvin, huolimatta omasta epävarmuudestani. Pariin kertaan samasta asiasta vielä neuvoteltiin noin puolen vuoden sisällä, mutta kun itse tiesin missä mennään, ei meillä ole enää tämän toisen vuoden aikana tarvinnut kertaakaan käydä noin "syvällisiä" neuvotteluita. Pelkkä istumaan komentaminen yleensä riittää, "pahimmillaan" joudun ottamaan poskista kiinni et kuunteleppa nyt, ja taas ollaan ruodussa. Ja nyt oli yllätys, että tuon juniorin tullessa taloon, Manta kyllä odotetusti ensin näytti kaapinpaikan pojalle, mutta ei mitään mustasukkaisuus ongelmaa tms. vaikka touhuan pennun kanssa. Vaikka toisesta narttukoirastamme (Mantaa vanhempi, mutta "alakynteen" jäänyt bulldoggi)on kyllä ollut mustasukkainen. Mantan olemus kertoo, äiti otti uuden koiran meille kaveriks ok,kivaa, mut eiks toi oikeesti jaksa juosta yhtään kovempaa..

Onko luonteet koventuneet vai onko meillä uusilla koiraihmisillä kasvatustaidot ja viestintä hukassa?

Yksilöitähän nää on ja ei kovuus ole pahasta, mutta en osannut sitä lampurilta odottaa. Pitäis kai aina muistaa, että kaikissa roduissa koirat on kuitenkin niitä yksilöitä ja sit kun koira kotiin tulee ja siihen tutustuu, niin sen luonteenkin oppii ja sen myötä sit eletään ja koulutetaan tavoille.
Se on minusta hieno asia, että Jätkän omistaja uskalsi kertoa ja kysyä ongelmistaan "ääneen", kun usein tällaisista tapauksista kertovan koira leimataan väärältä kasvattajalta ostetuksi, väärän yhdistelmän jälkeläiseksi jne. (En sano, että olisitte niin sanoneet vaan tarkoitan ihan yleisesti). Ei se kuitenkaan läheskään aina niin ole, usein syy löytyy omistajan ja koiran välisestä suhteesta, siitä kuin koiraa on käsitelty sen perusluonteeseen nähden. Hyvä, että asioista puhutaa reilusti ja ongelmiin kysellään neuvoja.

Niin, kyllä lammaskoirat yleisesti mielletään pehmokoiriksi ja helpoiksi ns. peruskouluttaa; muu tokoilu ja agilityt ym on kiinni paljon koiran kontakti halukkuudesta ja yleisestikin ohjastajan sekä koiran innokkuudesta. Meillä ei ole näiden 23 vuoden aikana ollut pentua, joka olisi purrut jalkojamme esim. istuessamme pöydän ääressä tai muista ko tilanteissa ei ole aggressiota näkynyt. Meillä oli 3 pientä lasta (nuorin 2 v, 3½ v ja 11 v) eikä moinen käytös olisi tullut missään tapauksessa kyseeseen. Olen kuullut näiden vuosien aikana myös koirista, jotka eivät laske mm. perheen lapsia pöydän alle (siis vastaava tilanne) ja koiria, jotka eivät laske istumaan sohvalle kun itse ovat siinä. Mutta, onneksi nämä tapaukset ovat olleet näitä ääritapauksia ja uskon edelleenkin, että ääritapauksia löytyy myös toisesta laidasta eli liian "ujoja" (=arkoja) ja liian vilkkaita ja sitten rauhallisia (ainakin aikuisena). Useimmiten vain muistamme ja tiedostamme ne negatiiviset ja ei-sallittavat ominaisuudet - ja totta- näihin pitäisi puuttua ajoissa jollakin tavalla, jotta käytös saadaan toivotunlaiseksi.

Minä nyt "ylistän" taas lammaskoiran luonnetta! Meillä koirat ovat aivan ihania, avoimia ja sosiaalisia, nuorin (uros) koiramme leikkii näiden 4 viikkoisten lastensa kanssa, rakastaa KAIKKIA ihmisiä ja tilanteita, pieniä lapsia ja naapurin ukkoja. Joskus kyllä kiusallista, kun ei osaa olla "ihmisiksi" ja ei tajua, että ei kaikki ihmiset vain halua osoittaa sille huomiota.

Ehkä asia on vähän näinkin kuten Maria kirjoitti:

Lainaus :

tuossa vaiheessa ote vähän lipsui. Manta kyllä ottaa sen pomon paikan jos sen sille antaa, mutta huomattavasti tyytyväisempi on kun hänen ei tarvitse sitä vastuuta kantaa, se kuuluu sinne hihnan yläpäähän.

Onhan se pentu söpö, ihana ja herttainen ja eihän sitä "raatsi" komentaa - tässäkö se alkuvirhe tulee tehtyä? Koiranpentu tarvitsee ehdottomat säännöt, hyvän ja johdonmukaisen johtajan. Se pitää opettaa heti ja välittömästi kun uuteen kotiin lähtee. Kasvattajan luona se on saanut alkuopetuksen, "esikoulun", jolloin on opetettu mm. kynsien leikkaaminen ja muita tapoja (seisominen kenties) ja on todella sääli, jos/kun tämä opetus menee aivan hukkaan .... ja näinhän siinä usein käytyä, ihminen INHIMILLISTÄÄ koiran? "SE on vain pentu" .... Hmmmm.... On tiukempia ja ne tarvitsevat tiukempia otteita henkisellä kantilla - kumpi se onkaan se Pomo...